|
|
Verkostotyöstä puhutaan usein myös synonyymeillä monitoimijaisuus, yhteiskehittely, neuvotteleva työtapa jne. Verkostotyöstä tai verkostoitumisesta näyttää tulevan vuoden 2009 uusin ”hitti”. Usealla taholla on huomattu, että aina ei tarvitsekaan yksin pakertaa vaan yhdessäkin voi ja saa tehdä työtä ja päästä hyviin tuloksiin. Tietysti tässäkin asiassa täytyy pitää jonkinlainen maltti. Kaikkea ei kuitenkaan voi tai ole syytä tehdä verkostossa, verkostoituneena, yhteistyössä monitoimijaisesti.
Tähän asti verkostotyö on usein ollut löyhemmillä ja joskus tiukemmilla ja tarkemmilla säännöillä tehtyä työtä. Verkostoitumisella on ymmärretty erilaisia asioita ja verkostotyön sisällöt ovat vaihdelleet paljon. Nyt kun verkostoitumisesta näyttää tulevan ihan vakavasti otettava työmuoto, niin tietysti sille aletaan luoda raameja, sisältöä, työvälineitä eli se siis standardoidaan käyväksi toiminnaksi. Ja tietysti samalla mietitään myös sitä miten tällaista, hiukan epämääräistä toimintaa voitaisiin arvioida. Täytyyhän toki saada luotettavaa tietoa siitä mikä on verkostotyön hyöty? Ei riitä, että verkostossa toimivat kokevat saavansa siitä hyötyä, vaan saavutettava hyöty on pystyttävä luotettavin keinon arvioimaan ja näyttämään toteen. Pian huomaamme, että useita tutkimuksia käynnistyy verkostotyöstä ja sen arvioinnista. Mikä on hyöty yksilölle, verkoston jäsenelle, muille toimijoille jopa yhteiskunnalle? Verkostotyölle tullaan todennäköisesti luomaan standardoitu sisältö sekä laatukriteerit ja toiminnan työvälineet valitaan tarkasti. Täytyy kuitenkin toivoa, ettei ”mopo karkaa ihan käsistä”. Sinänsä on varmaan hyvä, että asiasta keskustellaan ja toimintaa mietitään. Verkostotoiminta on melko helppo polkaista käyntiin, mutta sen ylläpitäminen ja kehittäminen vaatii sisua ja aikaa. Huonosti hoidettu verkosto saattaa hiipua unholaan eikä kukaan jäsenistä oikein tiedä mitä sille tapahtui tai mikä sen hyöty oli?
Mutta tarvitaanko mittavia toimenpiteitä ja tutkimuksia tämän aiheen ympärille? Olisiko riittävää jos vain luotaisiin hyvän verkostotyön periaatteet, joita toivotaan käytettävän ja hyödynnettävän erilaisia verkostoja muodostettaessa ja verkostotyötä tehdessä. Häviääkö työstä innovatiivisuus ja spontaanisuus, jos toiminta on liian systematisoitua ja kurinalaista? Tämä on pohtimisen arvoinen asia, joka ehkä vaatii verkostotyötä ratketakseen...
Kirjoittaja:
Aulikki Viippola
|
|
|
Iäkkäiden kotikuntoisuus näyttää tulevaisuudessa nousevan arvoon arvaamattomaan. Vaikka laatusuosituksissa luodaankin karkeat linjat sille, kuinka suuri osa yli 75-vuotiasta asuisi kotona ja kuinka suurelle osalla tarjotaan eriasteisia asumispalveluja, niin käytännössä ainakin pitkäaikaisen laitoshoidon osalta suosituksen 3 % osuus on alitettava kirkkaasti lähes kaikissa Suomen kunnissa. Taustallahan on se ilmiö, että seuraavan 20 vuoden aikana yli 75 -vuotiaiden osuus vähintään kaksinkertaistuu kunnissa, joissa asukkaiden keski-ikä on korkein. Kyseessä ovat 1940 – 50 -luvuilla syntyneet. Tästä innostuneina virittelimme täällä Itä-Suomessa kolme maakunnallista seminaaria otsikolla Kotona itsenäisesti. Seminaarit järjestettiin yhteistyössä Kuntoutuksen edistämisyhdistyksen, Ikäinstituutin, Toimiva Kodin, Jyväskylän kaupungin, Etelä-Savon pelastuslaitoksen ja Suomen Pelastusalan keskusjärjestön paikallisten toimijoiden kanssa. Seminaareja oli ideoimassa Itä-Suomen lääninhallituksen lisäksi opiskelija Kuopion yliopistosta. Seminaareissa hahmoteltiin vastauksia siihen, mitä pitää huomioida iäkkäiden kanssa, jotta turvallinen asuminen kotona onnistuisi mahdollisimman kauan. Kiteytyksenä voisi sanoa, että niin kauan kuin omin jaloin pääsee liikkeelle ja ainakin ajatus juoksee, ovat asiat aika hyvin. Siinä vaiheessa kun omatoiminen liikkuminen hiipuu, alkaa avuntarve kasvaa. Toisaalta apua tarvitaan päivän askareihin, mutta toisaalta myös sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen puhumattakaan siitä, että iäkäs liikkuisi oman terveytensä kannalta riittävästi tai tavoitteenaan vaikka tilapäisesti menetetyn toiminta- tai liikuntakyvyn palauttaminen. Avuntarve kasvaa myös jos ei ajatus enää kulje. Itsestään huolehtiminen ja turvallisuus eivät enää olekaan mielessä, mikä saattaa johtaa terveyden rapistumiseen ja vaaratilanteisiin. Sosiaaliset suhteet ja henkinen hyvinvointi lienevät kuitenkin se haastavin osa-alue. Esimerkiksi yksinäisyys ja pelot ovat todellisuutta iäkkäille. Itse tulin siihen johtopäätökseen, että iäkkäiden pelot teknisesti täysin turvallisessa ympäristössä liittyvät nimenomaan sosiaalisiin suhteisiin: kuka minusta välittää, keneltä pyydän apua, kuka on minusta kiinnostunut, mikä arvo minulla on… Ihminen määrittelee itsensä ja ominaisuutensa suhteessa muihin ihmisiin ja jos mitään suhteita ei ole, niin voisi siinä kuvitella käsityksen omasta itsestäänkin hämärtyvän. Jos sukulaisia ei ole lähimaillakaan, niin kaikki on sitten ystävien varassa. Elleivät sitten ole samassa kunnossa omassa kodissaan tai palvelutalossa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta on surullista, jos sosiaaliset suhteet rajoittuvat ammattilasten käynteihin, vaikka ne olisivatkin jokapäiväisiä. Seminaaripäivillä pyrittiin antamaan sekä konkreettisia esimerkkejä että ajattelemisen aihetta. Itselleni konkreettisin asia oli vähimmäisvaatimus liikkumiskyvyn osalta. Tämä on ihan itse sovellettu ja vain omaan käyttöön, mutta pelastuslaitoksen edustaja esitti asian kutakuinkin näin: jos iäkkään ihmisen asunnossa kaatuu vaikkapa palava kynttilä pöytäliinalle tai matolle, niin hänellä on kaksi minuuttia aikaa poistua asunnosta. Siitä vain kokeilemaan. Tietysti aina voi yrittää sammuttaa paloa, mutta silloin pitää olla sekä välineet että ajatus mukana. Tosin jos ei ole ajatus mukana, niin voi jäädä se lähteminenkin… Kuntoutuksen edistämisyhdistys loi päiville raamit ja näkökulmaa ennalta ehkäisevään toimintaa tuotteistetun Iäkkäiden kuntoutusneuvolan kautta. Muut toimijat toivat esille hyvinkin konkreettisia välineitä käytännön työhön työtapojen ja apuvälineiden muodossa. Jos lukijalla on mielessä, että joku aiheeseen liittyvä koulutus olisi järjestettävä myös omassa työyhteisössä, niin näiden seminaaripäivien järjestäjiin kannattaa olla yhteydessä. Mm. paikalliset pelastuslaitokset järjestävät turvallisuuskoulutusta maksutta, Toimiva Koti järjestää kotiin liittyvistä muutostöistä ja apuvälineistä edullisia koulutuksia, Ikäinstituutista saa kokonaisia koulutuspaketteja ja Kuntoutuksen edistämisyhdistyksen rakentamia kustannuslaskureita voi maksutta hyödyntää. Jyväskylästä saimme konkreettisen esimerkin siitä, mitä voisi olla ennakoiva palvelutarjonta jo 70-vuotiaille ennen kuin mitään varsinaista palvelutarvetta on ilmentynyt. Lakihan antaa oikeuden palvelutarpeen kartoitukseen, mutta Jyväskylässä pyrittiin siihen, että riskit tunnistettaisiin ennen kuin mitään ehtii tapahtua ja että iäkkäät oppisivat ottamaan yhteyttä joko kaupunkiin tai muihin palveluntuottajiin ennen kuin on myöhäistä. Lisätietoja kannattaa kysyä palveluohjaaja Vesa Vainiomäeltä. Millainen lienee yhteiskunta muutaman vuoden kuluttua? Onko meillä Seniori-City, jossa kaikki mahdollinen otetaan huomioon vai kuuluvatko iäkkäät edelleen näkyvänä osana elinkaareen? Ainakin kun katsoo omien lasteni leikkimistä isovanhempien kanssa, tulee mieleen että millainen kuva ihmiselle muodostuisi elämästä, jos hän ei lapsena tapaisi ketään yli 70 -vuotiasta. Terveisin Petri
 Kirjoittaja:
Petri Laitinen
Suunnittelija, THM
Itä-Suomen lääninhallitus
petri.laitinen(at)laaninhallitus.fi
|
|
|
Kovasti taas ihmettelen tätä nykyistä menoa ja meininkiä. Osallistuin erääseen koulutustilaisuuteen, jonka tarkoituksena oli avata näkymiä erilaisten sosiaali- ja terveydenhuollon palveluinnovaatioiden tulevaisuuden kuvista. Samalla oli tarkoitus saada päivitys myös hankkeiden rahoitusmahdollisuuksista. Iltapäivään olikin löytynyt suuri joukko eri tahon ammattilaisia luennoimaan ja kertomaan oman tahonsa rahoitusmahdollisuuksista. Eli paikalla oli Stakesin, Tekesin, RAY:n ja STM:n edustajat. Jokainen kertoi omalta osaltaan miten heidän tahonsa tähän yhteiseen tulevaisuuden ”savottaan” osallistuu.
Kuulijoina oli siis järjestöjen edustajia. Koulutuspäivän anti jäi hiukan ihmetyttämään ennen kaikkea siinä mielessä, että en oikein kokenut saavani mitään uutta tietoa tai ymmärrystä siitä, kuinka esimerkiksi KEYn kaltainen aika pieni järjestö voisi hyödyntää näitä muita rahoituskanavia kuin raha-automaatti-yhdistystä. Ensinnäkin järjestöt eivät voi hakea esimerkiksi STM:n Kaste-ohjelman valtionavustuksia vaan se on tarkoitettu kunnille. Tekesin Innovaatio-hanke on mittava hankekokonaisuus, jonne päästäkseen olisi saatava mukaan useita eri tahoja ja yhteistyökumppaneita. Jotta tällaisen hankeen voisi ensinnäkin suunnitella, olisi itsestään siihen saatava erillinen resurssi, jota pienillä yhdistyksillä harvoin on. Suureen hankkeeseen mukaan pääseminen voisi olla yksi mahdollisuus osallistua, mutta kuinka päästään mukaan ja mistä löydetään tarvittavat kanavat?
Koulutustilaisuus oli niin täynnä asiaa ja luennoitsijoiden aikataulut ylittyivät, joten kysymyksille eikä keskustelulle jäänyt aikaa. Sen sijaan, että luennoitsijat esittelivät hyvinkin yksityiskohtaisesti hankkeitaan, olisin toivonut keskustelua enemmän siitä, miten näitä valtakunnallisia hankkeita olisi syytä valmistella, mistä löytyisi yhteistyötahot, kuka voisi olla hankkeen alullepanija tai miten kuntien ja järjestöjen yhteistyö tulisi rakentaa esim. Kaste-ohjelman puitteissa.
Järjestöissä on kautta aikojen kehitetty hyviä ja käyttökelpoisia yli sektorirajojen meneviä palveluja ja toimintoja, jollaisia myös Sosiaali- ja terveysministeriö sekä Tekes peräänkuuluttavat. Ne eivät kuitenkaan näy missään, sillä usein, kun projektirahoitus loppuu, loppuu myös toiminta. Onko siis järkeä taas kehittää uutta vai olisiko taloudellisempaa käydä läpi jo kehitetyt ja hyväksi havaitut palvelut ja toiminnot, jatkojalostaa ne hankerahoitusten turvin tuottamaan hyvää palvelua ja kenties juurtumaan otolliseen maaperään?
Kirjoittaja:
Aulikki Viippola
|
|
|
Jassoo ja paljon on taas vettä virrannut kesänkin jälkeen. Olenkin seurannut töissä uuden terveydenhuoltolain kehittymistä ja tältähän se näyttää.
Nykyisen terveyspalvelutoiminnan perusta ei muutu uudessakaan laissa eli kunta on edelleen velvollinen huolehtimaan asukkaidensa terveydestä ja hyvinvoinnista sekä niihin liittyvien palvelujen järjestämisestä. Aikaisemmissa blogikirjoituksissa on tullut kommentoitua kehityskulkua tältäkin osin ja nyt esillä olevan lakiesityksen näkökulmasta on vaikea kuvitella tilanteen selkenevän nykyisestä. Palvelujen hajanaiseen järjestämiseen on kiinnittänyt huomiota Itä-Suomen lääninhallitus vastauksessaan Sosiaali- ja terveysministeriön lausuntopyyntöön uudesta terveydenhuoltolaista. Valvontaviranomaisen roolissa se on kiinnittänyt huomiota esimerkiksi vuokratyövoiman käyttöön, minkä on havaittu vaikuttavan potilasturvallisuuteen ja kunnallisen vastuun kantamiseen palveluiden laadun osalta. Siksi onkin ehdotettu järjestämis- ja tuottajamallien määrän rajoittamista.
Lakiesitys antaa kunnille mahdollisuuden järjestää sekä perus- että erikoissairaanhoitonsa parhaaksi katsomallaan tavalla. Lakiin on kirjattu mahdollisuuksia miten asian voi toteuttaa, mutta tuloksena on ikävä kyllä varsinainen käsiteviidakko. Esityksessä puhutaan myös edelleen perusterveyden-huollosta ja erikoissairaanhoidosta, joiden siis käytännössä pitäisi käsitekentästä poistua lain tullessa voimaan. Tämän rinnalla käytetään käsitteitä terveyspiiri, sairaanhoitopiiri ja yhteistoiminta-alue. Siihen kun vielä lisää yliopistosairaalat ja niiden piirit sekä erityisvastuualueet, niin eiköhän se riitä. Läänihallituksen näkökantana on se, että uudessa laissa voitaisiin puhua suoraan lähipalveluista ja alueellisista palveluista, koska ne kuvaavat selkeästi miten palveluita on tarkoitus järjestää. Selkeyden vuoksi: terveyspiirin tehtävänä on vastata kansanterveystyöstä ja erikoissairaanhoidosta, mutta sairaanhoitopiirin vain erikoissairaanhoidosta. Tietysti pykäliin on merkitty ”… ja kuntien sille muista mahdollisesti antamista tehtävistä.” Yhteistoiminta-alue vastaa kansaterveystyöstä samalla lisäyksellä kuin edellä.
Kuntoutuksen näkökulmasta lakiehdotuksessa on muutamia positiivisia asioita. Ensinnäkin tietojärjestelmien yhtenäistäminen helpottaa monelta osin sekä kuntoutujan että häntä palvelevan henkilön elämää. Yhdestä ihmisestä on vain yksi kansio riippumatta siitä, minkä tasoisesta terapiasta tai muusta kuntoutuksesta on kyse. Ennenhän sai samat jutut kirjoittaa ikään kuin kahteen kertaan ja perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon konseptit erosivat toisistaan. Tätä ei siis pitäisi tulevaisuudessa enää esiintyä.
Toinen melkein edistysaskel on esitys, jonka mukaan asiakas / kuntoutuja voi valita sekä toimintayksikön, jossa häntä hoidetaan, että lääkärin / hoitajan. Kai tämä koskee fysioterapeuttejakin, sitä kun ei lakiehdotuksessa erotella. Epäilen kuitenkin, josko koko maan kattavasti löytyy todellisia vaihtoehtoja tämän suhteen. Oma kokemus fysioterapeuttina ei välttämättä katso tätä muutokseksi aikaisempaan, sillä ennenkin on asiakkaiden terapiaan käytetty soveltuvinta osaamista ja terapeuttia. Ehkäpä asiakaslähtöisyys on ydin tässä esityksessä, mikä onkin määritelty sen yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.
Mielenkiintoista rajankäyntiä kuntoutuksenkin osalta voidaan vielä käydä siitä, mitä palveluita tarkkaan ottaen järjestetään lähipalveluina ja mitä alueellisesti. Ehdotuksen mukaan kunta, yhteistoiminta-alue tai terveyspiiri järjestää lääkinnällisen kuntoutuksen ja on velvollinen ohjaamaan muuhun kuntoutukseen. Erityisvastuualueen tehtävänä on puolestaan koordinoida kuntoutuksen järjestämistä. Miksi tämä on mielenkiintoista? Minne katosi sairaanhoitopiiri! Kirjaimellisesti lakiehdotuksen mukaan sairaanhoitopiirin ei enää tarvitse harrastaa kuntoutusta, lukekaa alla olevat suorat lainaukset. Käytännössä jälleen suurissa kasvukeskuksissa ei liene ongelmia tämän suhteen, mutta se miten maantieteellisesti suuressa osassa Suomea helposti saavutettavat ja laadukkaat kuntoutuspalvelut järjestetään, on vielä haaste. Haastetta lisää se, että jo aikaisemmissakin blogeissa mainittu PARAS -hanke ja ALKU -hanke vaikuttavat suuresti aluejakojen muodostumiseen. Kun näiltä osin on tavoitteena kuntien kuulumattomuus moneen eri piiriin samanaikaisesti, voi vain arvailla, mitä sähläystä on tiedossa ensin sopivien kumppanien etsimisessä ja mallien rakentelussa sekä seuraavaksi varsinaisten palvelujen tuottamisessa.
Positiivista on se, että ne jotka muodostavat terveyspiirin, tuottavat samasta tuutista entisen terveyskeskuksen että erikoissairaanhoidon kuntoutuspalvelut. Edellähän todettiin sen vastuulla olevan sekä kansanterveystyön että erikoissairaanhoidon. Tämä tukee mukavasti Ikäihmisten kuntoutusneuvola ideaakin. Ei kun myymään valmista tuotetta. Lopuksi alla kaikkien luettavaksi mitä lakiesitys sanoo kuntoutuksesta.
Lähipalvelut 28 § Terveysneuvonta ja terveystarkastukset
Kunnan, yhteistoiminta-alueen tai terveyspiirin tulee järjestää asukkaiden terveyden edistämiseksi tarpeellinen terveysneuvonta ja terveystarkastukset, mukaan lukien työterveyshuollonulkopuolelle jäävien ja iäkkäiden terveysneuvonta ja terveystarkastukset. Kunnan, yhteistoiminta-alueen tai terveyspiirin tulee järjestää terveyden, työ- ja toimintakyvyn sekä mielenterveyden edistämiseksi tarpeellisia terveysneuvontapalveluja, mukaan lukien ehkäisyneuvonta. Terveyttä edistäviä ja sairauksia ehkäiseviä valintoja tukeva terveysneuvonta sisällytetään kaikkiin kansanterveystyön palveluihin, mukaan lukien sairaanhoitoon. 39 § Lääkinnällinen kuntoutus
Kunnan, yhteistoiminta-alueen tai terveyspiirin tulee järjestää lääkinnällinen kuntoutus siltä osin kuin sitä ei ole säädetty kansaneläkelaitoksen tehtäväksi. Lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluu kuntoutusneuvonta ja -ohjaus, kuntoutustarvetta ja mahdollisuuksia selvittävä tutkimus, toimintakykyä parantavat ja ylläpitävät terapiat, apuvälinepalvelut ja sopeutumisvalmennus sekä edellä mainituista tarpeellisista toimenpiteistä koostuvat kuntoutusjaksot laitos- tai avohoidossa. Potilaan lääkinnällinen kuntoutus määritellään yksilöllisessä kuntoutussuunnitelmassa. Lääkinnällisen kuntoutuksen järjestämisessä on noudatettava, mitä kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä annetussa laissa (497/2003) säädetään. 40 § Ohjaus muuhun kuntoutukseen
Jos henkilö tarvitsee kuntoutusta, jota ei ole säädetty kunnan tehtäväksi tai jota ei ole tarkoituksenmukaista järjestää kansanterveystyönä, kunnan, yhteistoiminta-alueen tai terveyspiirin tehtävänä on huolehtia siitä, että asianomaiselle annetaan tietoja muista kuntoutusmahdollisuuksista ja että hänet ohjataan tarpeen mukaan sairaanhoitopiirin, sosiaali-, työhallinto- tai opetusviranomaisen taikka Kansaneläkelaitoksen tai muun palvelujen järjestäjän palvelujen piiriin yhteistyössä niitä järjestävien tahojen kanssa. Vastuunjako muiden kuntoutusta antavien tahojen kanssa määritellään potilaan yksilöllisessä kuntoutussuunnitelmassa. Laissa kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä (497/2003) säädetään eri hallinnonalojen yhteistyöstä ja asiakkaan asemaa koskevista periaatteista sekä yhteistyössä noudatettavista menettelytavoista. 5 luku Erityistason palvelut 52 § Erityisvastuualueen tehtävät Erityisvastuualueen tulee järjestää erityistason sairaanhoito vastuualueellaan sekä huolehtia samaan sairaanhoidon vastuualueeseen kuuluvien kuntien, terveyspiirien tai sairaanhoitopiirien
tarvitsemasta ohjauksesta ja neuvonnasta erikoissairaanhoidon antamisessa, terveydenhuollon henkilöstön täydennyskoulutuksessa ja sairaanhoitoon kuuluvan tutkimus- ja kehittämistoiminnan järjestämisessä.
Erityisvastuualue vastaa alueensa täydennyskoulutuksesta sekä sopii työnjaosta terveyspiirin,
sairaanhoitopiirin ja yhteistoimintaalueiden välillä. Erityisvastuualue koordinoi ensihoito-, päivystys-, laboratorio- ja kuvantamispalveluja sekä hankintatoimen ja kuntoutuksen järjestämistä sekä vastaa
12 §:ssä mainitun erikoissairaanhoidon järjestämissopimuksen laatimisesta.
Terveisin Petri
Kirjoittaja:
Petri Laitinen
Suunnittelija, THM
Itä-Suomen lääninhallitus
petri.laitinen(at)laaninhallitus.fi
|
|
|
Uusitussa ikäihmisten palvelujen laatusuosituksessa ja jopa Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmassa painotetaan erityisesti kolmannen sektorin ja kuntien välisen yhteistyön merkitystä. Yhteistyötä tulisi tehdä enemmän ja laajemmalla pohjalla kuin vain esimerkiksi ostopalvelusopimusten tai palvelujen ostojen kautta. Yhteistyötä olisi laajennettava myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen sisältöjen suunnitteluun ja kehittämiseen. Halusimme yhdistyksenä antaa oman panoksemme ja yritimme päästä mukaan kunnallisen tahon kokoamaan vanhustyön toimijoiden valtakunnalliseen verkostoon, mutta eipä sinne noin vain mentykään. Tällä kertaa verkosto olikin tarkoitettu vain kuntien, Stakesin, ammattikorkeakoulujen ja sosiaalialan osaamiskeskusten ammattilaisille ja asiantuntijoille. Toki yhdistyksemme rooli iäkkäiden preventiivisen kuntoutuksen kehittäjänä tunnustettiin, mutta se ei avannut ovia tähän yhteiseen foorumiin. Se siis siitä verkostoitumisesta ja yhteistyöstä. Ilmeisesti ohjelmiin ja suosituksiin kirjoitetut lauseet ovat edelleen vain sananhelinää ja todellisuus on toisenlainen. Jäykät sektorirajat ja oman toimialueen puolustaminen ehkäisee hedelmällisen yhteistyön ja ihan oikeanlaisen verkostoitumisen. Tuloksekas yhteistyö pitää mielestäni sisällään myös sen, että kyetään näkemään omien ammattirajojen yli ja ulkopuolelle sekä halutaan aidosti oppia uutta. Ymmärrän kyllä, että rajat täytyy vetää jonnekin ja kaikki ei ole aina yhteistä, mutta jos tarkoituksena on peilata valtakunnallisesti vanhustenhuollon tilaa, suunnitella ja kehittää toimintoja, niin eikö edellä mainittuun verkostoon luonnollisesti kuuluisi myös kolmas sektori?
Kirjoittaja:
Aulikki Viippola
|
|
|
Hei vaan hei!
Valtion hallinnossa työskentelyssä on näinä päivinä hedelmällisintä tulevaisuuden ennakoiminen. Toisaalta pohditaan omaa tulevaisuutta ja toisaalta yritetään auttaa kuntia järjesteltäessä niiden omaa tulevaisuutta, kun sekoittamassa ovat PARAS-, ALKU- ja KASTE -ohjelmat. Mutta mitenkäs tämä liittyy ikäihmisten kuntoutukseen? Pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta lähes kaikki muut alueet Suomessa huomaavat asukkaidensa ikääntyvän kiihtyvällä vauhdilla. Tämä pätee erityisesti Itä-Suomeen. Käytännössä tämä tarkoittaa tulevaisuudessa resurssien lisäämistä sosiaali- ja terveyssektorilla palvelutarpeen lisääntyessä. Olen tässä työni puolesta analysoinut Itä-Suomen läänin kuntien PARAS- hankkeen toimeenpanosuunnitelmia terveyden edistämisen näkökulmasta. Samalla en ole voinut välttyä pohtimasta niitä myös oman osaamiseni eli kuntoutuksen näkökulmasta. Tältä osin olenkin tullut mielenkiintoiseen johtopäätökseen. Yleisesti ottaen varsinkin pienemmät kunnat (alle 5000 as.) varautuvat joko muodostamaan kuntaliitoksia tai hankkimaan tarvitsemansa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palvelut kuntansa ulkopuolelta. Perusteena on pääsääntöisesti palvelujen saatavuus ja taloudellisuus suhteessa siihen, jos kunta järjestäisi palvelut itse. Tässä tuleekin ensimmäinen pohdinnan paikka. PARAS -hankkeen näkökulmasta tärkeintä on se, että on olemassa sopimus palvelujen tuottamisesta, mutta se, miten asiakkaat saavuttavat sen palvelun onkin usein jäänyt pohtimatta. Useat kunnat ovat visioineet hankkivansa palveluja kansalaisjärjestöjen kanssa tehtävän yhteistyön avulla. Tällöin syntyy jako asiantuntijaosaamiseen (kunnan ulkopuolelta) ja lähiosaamiseen (kansalaisjärjestöt). Tilanne ei ole näin mustavalkoinen, mutta ainekset siihen ovat olemassa. Jokainen lukija voi kuvitella millaisen haasteen tuloksellinen kuntoutus aiheuttaa näiden kahden toimijatahon yhteistyössä, varsinkin kun asiantuntijaosaaminen voi olla tavoitettavissa vain päivällä ja vielä aivan muualla kuin asiakkaan kotipaikkakunnalla. (Esimerkkinä voin kertoa, että Valtimon kunnan hammaslääkäripäivystys on sunnuntaisin Joensuussa eli välissä on 180 km kipua ja särkyä). Tilannetta ei helpota se, että asiakkuus voi koskea monia palveluntuottajia eli henkilö / kuntoutuja voi olla asiakas terveydenhuollossa, vammaispalveluissa, sosiaalitoimessa ja mielenterveyspalveluissa. Sopivasti soppaa keitettäessä käy niin, että kunta hankkii kuhunkin palvelut eri taholta, jolloin herää kysymys, kuka ajaa kuntoutujan etua? Surullisin mielen katselen omalääkäri ja -hoitaja ideologian purkamista.
Toinen puoli on sitten taloudellisuus. Nimittäin täällä Itä-Suomessa voi Kelan maksamissa matkakorvauksissa tapahtua varsin jyrkkä hyppäys ylöspäin, jos vanhat pykälät pidetään voimassa. Jos taas ei pidetä, niin kukaan syrjässä asuva ikäihminen ei lähde minnekään hoitoa tai kuntoutusta hakemaan muuten kuin ambulanssilla, ja yksin asuvalle sekin voi olla sitten jo myöhäistä. Taloudellisuutta koskee tietysti myös se, ovatko tehdyt sopimukset loppujen lopuksi aikaisempaa toimintamallia edullisempia. Kuten nytkin, erikoissairaanhoidon kunnille osoittamat maksut perustuvat budjetointivaiheessa arviointiin, ennakointiin tai jonkin asteiseen ennustamiseen perustuen aikaisempiin vuosiin ja väestön kehitysennusteeseen. Kukaan ei tiedä, miten kuntakentän ja palvelurakenteen muutos vaikuttaa asiakkaisiin ja palvelujen käyttämiseen. Voisin kuvitella, ettei kunnissa kannata uneksia sairaanhoitopiiristä tulevien laskujen pienenemistä. Viime talvena osallistuin koulutukseen, jossa aiheena oli koulutuksen ennakointi. Tulevaisuuden tutkimuksen yksiköstä tullut asiantuntija maalaili näkymää siitä, millaisia ammattilaisia tulevaisuudessa tarvitaan. Niistä yksi jäi erityisesti mieleen. Tämä ammatti oli määritelty vuorovaikutusasiantuntijaksi. Käytännössä se tarkoitti sitä, että henkilöllä oli tietoa ja suhteita eri intressiryhmiin ja palveluntuottajiin, mutta mitään varsinaista substanssiosaamista hänellä ei ollut. Tärkein ominaisuus hänellä oli nimenomaan se, että hän osasi saattaa yhteen kysynnän ja tarjonnan. Tämän blogin aiheeseen viitaten se tarkoittaa sitä, että joku ymmärtää minkälaisia kuntoutuspalveluja kunta tarvitsee ja mistä niitä kannattaa hankkia siten, että sekä palvelun määrä, laatu ja hinta ovat oikeassa suhteessa. Allekirjoittanut on sitä mieltä, että harva asioista päättävä henkilö ymmärtää sen. Esimerkkinä siitä olkoon erään kunnanjohtajan näkemys siitä, että terveyden edistäminen ei kuulu kuntastrategiaan. Joskus sitä on siis haasteita omassakin työssä ; ) Monta kertaa sen jälkeen on tullut mieleen kuntoutusneuvolan toimivan nimenomaan välikätenä. Ikäihmisille on tarjolla erilaisia kuntoutusmuotoja ja -mahdollisuuksia, mutta harva asiakas niistä tietää. Tulevaisuudessa näyttäisi siltä, että kuntoutusneuvolan asiakkaaksi tulevat myös kunnat, koska niidenkään koordinoidusta tiedonhallinnasta kuntoutuksen osalta ei voi mennä takuuseen. Loppukaneetiksi pistän vielä terveiset peruspalveluministeri Risikolta. Jos olette kehittelemässä hankkeita, niin ainakin käytännön aiheista hänen sydäntään lähellä ovat tyypin 2 diabeteksen ehkäisyyn liittyvät aiheet. Sateiset terveiset Mikkelistä toivottaa Petri 
Kirjoittaja:
Petri Laitinen
Suunnittelija, THM
Itä-Suomen lääninhallitus
petri.laitinen(at)laaninhallitus.fi
|
|
|
Käsiini osui vanha Eeva-lehti, jonka yhdessä jutussa ihmeteltiin, miksi Suomessa vanhusten asiat ovat niin rempallaan. Vastaukseksi kysymykseensä kirjoittaja oli saanut ”ei ole rahaa, ei ole resursseja….” Kirjoittaja ehdottikin perustettavaksi vanhusasiamiehen tai vastaavan pestiä tänne asiamiesten luvattuun maahan. Asiamies voisi tarkastella vanhustenhoidon riittävyyttä ja tasoa valtakunnallisesti ja kenties näin saada tönäistyä kuntia kehittämään palvelujaan tasaveroisiksi.
Lisäksi kirjoittaja ehdottaa vanhusneuvoloiden perustamista, joissa vanhukset voisivat käydä säännöllisesti keskustelemassa ja saamassa hyviä neuvoja ravinnon ja kunnon suhteen. Terveydenhuoltomme tarjoaa ehkäiseviä ja ennakoivia palveluja vauvasta vaariin… vai tarjoaako? Vaarit ovat tainneet jäädä ulkopuolelle tästä erinomaisesta systeemistä. Vauvoille on tarjolla lastenneuvolaa ja jo ennen syntymää äitiysneuvolaa. Kun vauva kasvaa, neuvolasta siirrytään kouluterveydenhuoltoon ja siitä eteenpäin työterveyshuoltoon. Mutta, kun saavutaan eläkeikään, kaikki ns. lakisääteiset ehkäisevät terveyspalvelut lopahtavat. Ei ole enää määräaikaistarkastuksia, Aslakkeja, Tykyjä tai vastaavia palveluja saatavilla. Jos olet veteraani, asiasi saattavat olla hiukan paremmin. Olisiko vastaus ongelmaan siis vanhusneuvola tai vastaava? Maassamme on meneillään paljon hankkeita, joiden tavoite ja tarkoitus on kehittää ikäihmisille sopivia ehkäiseviä, toimintakykyä edistäviä palveluja. On vanhusneuvolaa, ikäneuvolaa, ikäkeskusta, resurssikeskusta, senioripysäkkiä… rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta tuovatko nämä hankkeet kuitenkaan sitä peräänkuulutettua tasa-arvoisuutta palvelujen saatavuuteen?
Uusitussa ikäihmisten palvelujen laatusuosituksessa on sivuttu ko. aihetta. Suosituksessa kuvataan uudentyyppistä neuvontakeskusta, mistä ikäihmisillä ja heidän omaisillaan on mahdollisuus saada monipuolista tietoa, neuvontaa ja ohjausta, sekä mahdollisesti myös toimintakyvyn ja terveydentilan arviointia ja seurantaa. Sosiaali- ja terveysministeriö onkin asettanut työryhmän, jonka tavoitteena on neuvontakeskustoiminnan hyvien käytäntöjen kehittäminen, eli ehkä toivoa paremmasta on siis luvassa?
Kirjoittaja:
Aulikki Viippola
|
|
|
1. päivä
Tämän blogin historiallinen ensimmäinen merkintä tulee 31.1.2008 pidetyn AvainVerkoston lähtölaukauksen jälkeen muodikkaasti myöhässä. Ehkäpä tällä viiveellä oli tarkoituksensa, sillä aloitan blogin helpolla kysymyksellä: oletteko lukeneet Valtiovarainministeriön julkaisun 14/2008? Jos ette, se kannattaa lukea. Siitä nimittäin alkaa mainitun ministeriön traditio Suomi-nimisen valtion peruspalveluiden arvioinnin osalta. Sain sen tänään käsiini ja blogin 1. päiväkirjamerkinnän aihe vaihtui kertaheitolla. Ministeriön julkaisu on lienee yksi osa sitä hallinnon uudistusta, jota parhaillaan sorvataan eri ministeriöissä, ja jonka puitteissa STAKES ja KTL yhdistyvät 1.1.2009 alkaen Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimus- ja kehittämiskeskukseksi. Vastaavaa arviointia ovat tehneet tähän saakka lääninhallitukset, mutta nehän lakkautetaan 2010 alusta lukien. Miten julkaisu liittyy Kuntoutuksen edistämisyhdistykseen ja KeyNetiin?
Tähän ensimmäiseen arviointiin on sisällytetty muutamia valikoituja aiheita, mm. vanhusten kotiin annettavat palvelut. Arvioitujen palvelujen joukossa ei ole kuntoutusta missään muodossa, mikä johtunee siitä traditiosta, ettei sitä ole arvioitu läänienkään taholta. Neuvolapalveluiksi on laskettu kuuluvaksi vain äitiys- ja lastenneuvolatyö. Tämä on sikäli erikoista, että hallitusohjelmaa myöten on painotettu ennaltaehkäisevän toiminnan merkitystä ja väestön ikäjakaumaan liittyvien haasteiden suuruusluokkaa, mutta silti näihin liittyviä palveluita ei ole arvioitu.
Niinpä jotain on tehtävä kuntoutuksen näkymiseksi valtion tasolla arvioinnin osalta. Kysymys on tulevaisuudessa voimakkaasti kasvavan väestön osan hyvinvoinnista ja toimintakyvystä, joten pitäisin olennaisena arvioida niitä palveluja, joita heille tarjotaan. Tässä tehtävässä KeyNetin piiriin kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus vaikuttaa välillisesti kuntoutuksen näkyvyyteen tällä foorumilla ja viestittää eteenpäin näkökulmaa, joka on ikäihmisten kuntoutusneuvolan kivijalkana.
Vanhusten kotiin annettavien palvelujen osalta arvioinnissa todettiin enemmistön olevan tyytyväisiä palveluihin. Pohditaan herätti ainakin minussa laatua heikentävät syyt: kiire, epäsäännölliset käyntiajat, alati vaihtuvat työntekijät, puutteellinen tiedotus ja epäasiallinen kohtelu. Arvioinnin pohjana olevassa STAKES: n tutkimuksessa todettiin olevan puutteita lähes kaikilla palvelun osa-alueilla mukaan lukien fyysisen kuntoutuksen ja apuvälineiden puutteen aiheuttama toimintakyvyn kohenemattomuus. Omaishoitajien ei todettu saavan riittävästi tukipalveluja, mikä voisi ohjata ikäihmisten kuntoutusneuvolankin toimintaa.
Muuten, jos mietitte joskus omaishoitajille maksettavaa tukea, niin kannattaa muistaa, että on arvioitu tarvittavan 11 600 laitoshoitopaikkaa enemmän, jos omaishoitajia ei olisi. Lisäksi omaishoidon tuella bruttosäästöksi pelkästään laitoshoidon kuluista on laskettu saavutettavan 533 miljoonaa euroa. Kuvitelkaapa tilannetta 15 vuoden päästä, kun yli 85-vuotiaiden määrä on lähes kaksikertainen nykyisestä. Voisi kuvitella valtion ja kuntien sijoittavan osan bruttosäästöstä omaishoitajille vaikkapa veronalennuksina tai suorana tukena. Sitä voisi jo pitää kuntouttavana toimenpiteenä.
Miten teidän mielestänne valtion pitäisi arvioida ikääntyneille suunnattuja palveluja ja erityisesti kuntoutuspalveluja? Monet tässä verkostossa seikkailevat toimijat saavat rahoituksensa eri ministeriöiltä, mutta valtiovarainministeriöllä on useimmiten melkoinen painoarvo budjettia laadittaessa ja vaikuttaa siten heidänkin elämäänsä. Esitetyt vinkit ja muut pohdinnat voin ohjata peruspalveluministeri Risikolle, ellei sitä erikseen kielletä.
Kirjoittaja:
Petri Laitinen
Suunnittelija, THM
Itä-Suomen lääninhallitus
petri.laitinen(at)laaninhallitus.fi
|
|
|
Etelässä sataa, pohjoisessa tulee räntää ja siinä välillä kaikkea mahdollista muuta, mitä kuvitella saattaa. Suomi on pitkä maa (1 160 km), joka pitää sisällään niin Tunturi- Lapin kuin Järvi-Suomen vaihtelevine ilmastoineen. Maantieteellisesti ajatellen maamme tarjoaa jokaiselle jotakin ja on siksi ainutlaatuinen kaikissa rikkaudessaan ja kirjavuudessaan. Maantiedettä aasinhäntänä käyttäen siirrynkin miettimään myös maamme kirjavuutta sosiaali- ja terveydenhuollon saralla. Kunnissa menee hyvin, huonosti tai hyvin huonosti ja uutisissa kerrotaan etupäässä resurssien niukkuudesta (rahan puutteesta), joka uhkaa kehittynyttä terveydenhuoltoamme. Useimmiten uutisoidaankin vain negatiivisista asioista kuten lomautuksista, supistuksista, toiminnan lakkautuksista jne. Rahat eivät riitä, tarvitaan siis toiminnan tehostamista, järkeistämisestä, tiukentamista... Ottamatta kantaa sen kummemmin tarvittavien em. järeiden toimenpiteiden vaikuttavuuteen uskon kuitenkin, että me kaikki tällä sektorilla niin kunnallisessa kuin järjestötyössä työskentelevät, haluaisimme osaltamme helpottaa yhä kiristyvää tilannetta. Yksi keino siihen on jakaa tietoja, ideoita, resursseja eli tehdä yhteistyötä. Yhdessä tekemisen tärkeys vahvistuu, mitä enemmän kuulee tai lukee siitä, mitä tässä maassa on tapahtumassa. Pienelläkin panoksella voi saada suuren hyödyn, kun sen sopivaan pottiin panostaa. Mutta miten yhteistyötä voisi laajentaa ympäri Suomen? Tarvitsemme tietoa toisistamme, töistämme, toiveistamme, resursseistamme, halukkuudestamme löytää kumppaneita. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta vasta varsinainen toiminta näyttää onko meistä siihen? Helsingin horisontista päin katseltuna olisi mielenkiintoista tietää, mitä muualla maassa tapahtuu. Minkälaisia hankkeita on meneillään, minkälaisia yhteistyökuvioita on syntynyt ja minkälaisia innovaatioita on kehitetty. Kehittämiskonsultti Paavo Viirkorpi kirjoittaa osuvasti Sosiaali- ja terveysviestin artikkelissaan, että ammatilliset yhteistyöverkostot ovat voimavarojen jakamisen ja kokoamisen työvälineitä. Voimavarat saadaan käyttöön verkostossa. Verkostossa voidaan vaihtaa osallisten havaintoja, tietoja, osaamista, varoja, valtaa, yhteyksiä ym. ja niillä voidaan täydentää kunkin omia voimavaroja. KeyNetin verkostoblogi tarjoaa nyt mahdollisuuden kaikille Teille, jotka haluatte tuoda esiin tärkeitä ja positiivisia asioita työstänne, toiveistanne, suunnitelmistanne tai vaikkapa ajatuksistanne, kuinka voisimme yhteistyötä ja verkostoitumista kehittää ja edesauttaa. Tässä blogissa julkaisemme sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten näkemyksiä omasta ammattialastaan, työtehtävistään, hankekokemuksistaan tai vaikkapa arjen työstään. Toivon, että innostutte jakamaan kokemuksianne kanssamme ja otatte yhteyttä allekirjoittaneeseen. Kirjoittaja:
Aulikki Viippola
|
|
|
|
